Ajatuksia suorittamisesta

Suorittaminen on lempilapseni. Ei siksi, että rakastaisin sitä vaan siksi, että koen sen olevan aika monen elämän ongelman taustalla. Se on siis nostettava esille, ei painettava kaiken tekemisen alle. Hyväksyminen on ehkä tärkein avain suorittamisen eliminointiin, mutta miten syvälle suorittamisen juuret oikein ulottuvat?

Oma missioni on suoritusvapaa elämä. Mutta mitä se tarkoittaa? Lötköilyä? Intuition voimin suuntaamista? Tasapainoa vai tasapaksua?

Tässä muutamia ajatelmia suorittamisesta, kiireestä, suoritusvapaasta elämästä – ja elämästä noin yleensä. Tekstit olen julkaissut erillisinä pätkinä sosiaalisen median tileilläni huhtikuussa 2019.

 

Suorittaminen vs. aikaansaaminen

Mikä on suorittamisen ja aikaansaamisen optimaalinen suhde? Tähän kysymykseen törmään itse päivittäin. Yleisesti hyväksytty ajatus on, että jos ei suorita, on vaikea saada aikaiseksi. Voihan sitä filosofoida, että kun tekeminen kumpuaa sisäisestä motivaatiosta ja syvistä arvoista, se on merkityksellistä, vähemmän stressaavaa, mielekästä ja kivaa. Mielestäni on aina vähän kyseenalaista väittää, että sisäinen motivaatio tai arvot suojaisivat suorittamiselta. Ne kun voivat olla suorittamiseen puskevia. Tai keksittyjä. Tai tiedostamattomat toimintamallit voivat helpostikin ajaa moraaliin ja ”näin minun kuuluu ajatella”-ajatteluun sidottujen arvojen ohi.

Toinen asia, jota olen pohdiskellut, on prokrastinaatio eli vitkastelu, asioiden viivästyttäminen. Se, ettei ryhdykään tärkeisiin hommiin. Tämä on läheisesti yhteydessä suorittamiseen: jos on kiire, saa asioita tehty; jos ei, niitä siirtää turhaan. Syynä voi olla epäonnistumisen pelko, tarve täydelliseen suoritukseen yltämisestä tai nopea mielihyvän haku pitkäjänteisyyden kustannuksella, muutamia mainitakseni. Minulla toimii loistavasti se, että edellisenä iltana teen listan seuraavan päivän asioista ja pyyhin kaiken pois kolmannen kohdan alapuolelta. Jos saan seuraavana päivänä ensimmäisen kohdan tehtyä: hyvä; jos kaksi: vielä parempi. Kolme lähentelee jo luksusta. Tähän pätee se, mitä joogitkin sanovat: tee se elämässä se, mitä täytyy ja unohda kaikki muu sillä hetkellä tarpeeton. Ajamme niin usein itsemme nurkkaan peloillamme ja kasvatamme samalla niin stressikertoimia kuin tekemättömien töiden listaa.

Onnellisuus ruokkii menestystä, luin juuri. Suoritusvapaus ruokkii ehdottomasti menestystä enemmän kuin suorittaminen. On vaikea selittää, miksi. Koska vähemmän on enemmän. Koska vapautuminen luo tilaa luovuudelle, järkevälle ajankäytölle ja niille oikeille arvoille. Koska tavoitteet kirkastuvat, mutta samalla matka muuttuu tavoitetta tärkeämmäksi. Koska epäonnistuminen kääntyy lahjaksi ja haaste mahdollisuudeksi. Koska kun liika yrittäminen lakkaa, eteen ilmestyy ennen niin piilossa olleita ovia. Ja universumi kuuntelee.

 

 

Kiireestä kiireettömyyteen

Kiire on suorittamisen sisko. Aika on mielestäni herkullinen puheenaihe. Se kun on suhteellista. Jollakin on aikaa yllin kyllin, toisella ei lainkaan, vaikka elämään kuuluisi ihan samat arjen rutiinit. Kummallista, eikö.

Jokin aika sitten Helsingin Sanomien kirjoituksessa toimittaja päätti tehdä kokeen: olla kiirehtimättä. Aina kun oli muka kiire, hän päättikin, ettei olekaan hätä vaan aikaa löytyy. Työkaverin auttamiseen, taivaan katseluun tai milloin mihinkin. Mikä oli kiireettömän viikon lopputulos? Kiireen tuntu väheni, ei lisääntynyt! Olisi voinut kuvitella, että kun ottaa viikon kiireettömästi, seuraavalla viikolla on enemmän kiire.

Kiire ajaa suorittamiseen, ja suorittaminen tehostaa kiirepyörän vauhtia entisestään. Ei se ihan niin mene, että jos viikolla kiirehtii kohti viikonlopun lepoa, viikonloppuna aika pysähtyy ja ehtii elää. Karvas kokemus on, että viikonlopun kaksi päivää ovat viikon viittä päivää lyhyemmät.

En siis usko ulkoapäin tulevaan kiireeseen. Siihen, että on kiire, koska työdeadline painaa päälle tai koska lapsia pitää kuskata harrastuksiin. Kiirekin on mentaliteetti, jota vahvistamme sanoillamme j a t k u v a s t i.

Mitä jos otettaisiin yhdessä entä sitten –asenne? Arkinen viikko, jossa aina kun kiire meinaa ottaa vallan, toimitaankin tietoisesti kiireettömästi. Annetaan aikaa tärkeille asioille, priorisoidaan vahvasti. Ja jos joku toinen tai oma sisäinen äänesi kyseenalaistaa kiireettömyyttä keksimällä ties mitä syitä hoppuiluun, sanoisimmekin: entä sitten?

 

Riittämättömyys elämän seuralaisena

Riittämättömyys – tuo viheliäinen alaspäin painava suorittamiseen ajava seuralainen.

Elämän polulla seurailemme yleensä esimerkkejä. Opimme, millainen elämän uoma on yhteiskunnan silmin hyväksyttyä, mitä kannattaa tavoitella, millaiset arvot olisi syytä hyväksyä. Meillä on ihanteita, tavoitteita, virstanpylväitä, saavutuksia, menestystä ja epäonnea. Päädymme ah niin usein vertailemaan omaa elämää joko itse luomiamme standardeja tai muiden elämän ulkokuorta vasten. Ja koemme riittämättömyyttä. Kyllä se kiire ja suorittaminen nimittäin kumpuavat sieltä riittämättömyyden tunteesta, siitä että ei muka ole tarpeeksi, ei itselleen eikä muille. Siitä polttelevasta pelosta, ettei saa rakkautta ellei menesty, suorita tai tee tarpeeksi.

Minä riitän. Sinä riität. Ilman määreitä tai ehtoja. Ihan sellaisena ja tällaisena, omana itsenä.

 

 

Suoritusvapauden syyniä

Onko suoritusvapaus sitä, että antautuu niin sanotusti virran vietäväksi? Ei puskemista tai pakkoa, vain intuition kuuntelua ja hellää suunnistamista? Asioiden tekemistä silloin kun siltä tuntuu?

Ehkä se ideaalimaailmassa olisi (vaikka en uskokaan “gut feelingin” olevan sitä todellista syvää intuitiota). Mutta käytännössä ihminen tarvitsee struktuuria. Rutiineja. Tiettyä suunnitelmallisuutta. Suunnitelmilla ei kannata lukittaa itseään laatikkoon, mutta ne ovat erinomaisia toiminnan suuntaamisessa. Strong plans weakly held – niistäkin voi siis joustaa, jos elämä sitä vaatii hennoilla kuiskauksillaan.

Olen tullut siihen tulokseen, että suoritusvapauden ytimessä ovat hyvät tavat ja herkkyys. Ajatuksella muodostetut automaatiot johdattavat kohti rentoa elämää, ja herkkyys kuunnella itseään ja ympäristöään auttaa säätämään toimintaa.

Herkän luja, sopivan pehmeä. Ehkä siinä on se sopiva kombo suoritusvapaaseen elämään.

 

 

Kuinka tehdä mahdottomasta mahdollista?